Työnantajani, Schneider Electric, on energianhallinnan globaali asiantuntija. Meillä on yli 1 000 energianhallinnan ammattilaista, jotka auttavat ihmisiä ja organisaatioita saamaan toiminnastaan enemmän irti vähemmällä energialla.
Olemme kokonaisvaltaisten kiinteistöjen energianhallintakumppanuuksien kautta säästäneet suomalaisilta asiakkailtamme 130 000 MWh energiaa vuosina 2006–2010. Tämä tarkoittaa rahana 6,7 miljoonaa euroa ja päästövähennyksinä 27t CO2. Päästövähennyksen vaikutus on sama kuin jos 9 514 autoa poistettaisiin vuodeksi Suomen liikenteestä.
Johtamani Buildings-yksikön ja sen julkisen sektorin kumppaneiden yhteisenä tavoitteena on vähentää hiilidioksidipäästöjä parantamalla rakennusten energiatehokkuutta. Energiatehokkuusprojekteissa voimme antaa kumppanillemme täyden pitkäjänteisesti seurattavan energiansäästötakuun. Esimerkiksi SE:n ja Oulun Sivakka Oy:n toteutuneessa kumppanuusprojektissa säästettiin 7 706 tonnia CO2-päästöjä viidessä vuodessa ja lähes 27 900 MWh energiaa. Eli saman kuin 1 083 kierrosta autolla maapallon ympäri.
Vaikkei EU-lähtöinen lisäsäätely aina meissä ympäristöystävällisyyden ja energiatehokkuuden käytännön toteuttajissa Hurraa-huutoja nostata, suhtaudun erittäin positiivisesti ehdotukseen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi energiatehokkuudesta siihen ajatuksella perehdyttyäni. Tosin direktiivissä esitetty julkisten kiinteistöjen korjausvelvoite ei tee ihmeitä EU:n eikä Suomen, kokonaispäästövähennystavoitteelle, ellei toimenpiteitä kohdisteta vaiheittain myös muunkaltaisiin kiinteistöihin. Kiinteistöjen päästövähennykset olisikin saatava osaksi Euroopan unionin pienipäästöisemmän tulevaisuuden tiekarttaa.
Niin Schneider Electricillä kuin minulla henkilökohtaisestikin on pitkän liiketoimintakokemuksen ja tutkimustyön perusteella hyvä syy argumentoida, että energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpanon todelliset lisäkustannukset Suomen julkiselle taloudelle eivät nouse arvioituun miljardiin. Koska hankintakäytäntöjen ja lakien parantaminen johtaa mitattaviin lopputuloksiin vasta vuosien päästä, en toki näe estettä sillekään, että yksityinenkin sektori otettaisiin mukaan energiatehokkuusdirektiivin piiriin, mikäli poliittista tahtoa asian tueksi löytyy.
Komission ehdotukseen sisältyy myös ristiriitaisia viestejä julkisten hankintojen roolista kiinteistöjen energiatehokkuuden edistäjinä. Yhtäällä (kappale 17) mainitaan, ettei energiatehokkuustavoitteiden saavuttamiseksi tarvitsisi tehdä muutoksia julkisia hankintoja koskeviin EU -säädöksiin. Toisaalla (kappale 32) korostetaan tarvetta puuttua byrokraattisiin ja lainsäädännöllisiin esteisiin, jotka hidastavat energiatehokkuushankkeiden toteutumista. On toki mahdollista, että (kappaleessa 17) käytetty sanamuoto viittaa siihen, että komissio esitteli ehdotuksen uudeksi hankintalakiraamiksi viime vuoden lopussa. Nykyinen hankintalaki ja hankintaosaaminen eivät kannusta elinkaariajatteluun, eivätkä velvoita ottamaan huomioon energiatehokkuuden parantamisesta koituvia huomattavia kustannussäästöjä.
Energiapalveluja ei direktiivissä pitäisi luokitella vain teknologian ja asennuksen yhdistelmäksi, sillä päästövähennysten kannalta olennaista on kokonaisvaltainen energiatehokkuuden hallinta. Myös kysyntäjoustoa eli energian huipputehojen hallintaa ja siirtoa vähemmän kuormittaville ajoille olisi hyvä edistää reippaammin jo tässä direktiivissä. Älyverkkoihin siirtyminen tasaisi kustannuspiikkejä ja säästäisi energiaa.
Tanska, EU:n puheenjohtajamaana, pyrkii voimakkaasti saamaan direktiiville hyväksynnän kesäkuun ministerineuvostossa. Toivon Suomen ja muiden energiatehokkuuden edelläkävijämaiden hallituksilta rohkeutta hyväksyä direktiivi sellaisena, että sen avulla päästään kunnissa parantamaan kiinteistöjen energiatehokkuutta ja elinolosuhteita mahdollisimman kustannustehokkaasti ja ympäristöä säästäen.
Kirjoittaja Jari Tainio on LVI-insinööri ja Schneider Electric Buildings Finlandin toimitusjohtaja
